Pakkomielle viinereihin kätkikin alleen psyykkisen haavan

Olen läpi elämäni ollut hulluna viinereihin.

Jokunen vuosi sitten kehitin pakkomielteen Kanniston Herkkuviineriin.

Jopa siinä määrin että postasin somessa arvostelun aina kun söin sellaisen.

(Kyllä, saman viinerin viikottainen arvio.)

Perin rakkauteni leivonnaisia kohtaan isältäni. Lapsuudenperheessäni hän leipoi, ei äiti.

Isä oli idolini.

Mutta kun hän kuoli 10 vuotta sitten, se laukaisi minussa keski-iän kriisin, joka paljasti suhteemme monimutkaisuuden.

Isä oli työnarkomaani. Minä olin herkkä pikkupoika. Työ vei sen huomion, minkä olisin halunnut häneltä itselleni.

Koska en saanut sitä, päättelin etten ole sen arvoinen. Tämä vaje osaltaan synnytti häpeän, jota olen kantanut koko elämäni.

Mutta vaikka en saanut tarpeeksi huomiota, sain leivonnaisia.

Yllin kyllin.

Isä paistoi räiskäleitä, pannareita, sokeripullia, korvapuusteja, pullapitkoja, bostonkakkuja, kuivakakkuja, munkkeja.

Ja jos oli liian kiire leipoa, kaupasta kannettiin kampaviinereitä, omenaviinereitä, pecanpähkinäviinereitä, vaniljaviinereitä, Fazerin marjapiirakoita, Pullavaa ja miljoonaa muuta sorttia.

(Kiinnostavaa on se, ettei meidän perheellä ollut juurikaan rahaa. Emme käyneet kertaakaan ulkomailla. Mutta leivonnaisiin raha riitti aina.)

Vaikka tiesin pakkomielteeni olevan lapsuudenperua, sen yhteys isään oli syvempi kuin ymmärsin.

Mutta se paljastui vasta kun eräänä päivänä juttelin ystäväni Timon kanssa puhelimessa. Kerroin hänelle kirjoittamastani viineripostauksesta.

Äkkiä Timo sanoi: ”Ymmärräthän sä Jarkko että sä et käy leipomossa hakemassa viinereitä vaan sun isän rakkautta.”

Hiljaisuus. Tunsin miten ohjus osui täsmälleen maaliinsa. Timo oli oikeassa.

Koko elämäni olen himoinnut viinereitä, koska ne ovat edustaneet isän rakkautta. Vaikka luulin jääneeni sitä vaille, leivonnaiset olivatkin isän tapa rakastaa ja pitää huolta.

Oivalluksen myötä kävi hassu asia: olen lakannut himoitsemasta viinereitä.

En koe enää pakottavaa tarvetta syödä tai fanittaa tai kirjoittaa viinereistä. Riippuvuuteni on haihtunut taivaan tuuliin.

Miksi? Koska tajusin, ettei isän rakkaus piile viinereissä vaan että olen aina kantanut sitä mukanani.