Näin kaikki alkoi.
Uskomus joka
johti monen vuosikymmenen mittaiseen epäröintiin.
Myöhäis-Jarkko
Varhais-Jarkko
Niin kauan kuin pystyn muistamaan, minun on ollut vaikea uskoa unelmiini.
Luulen tietäväni miksi.
Olin kiltti lapsi. Ilmaisin harvoin halujani koska aistin että vanhemmillani oli raskasta enkä halunnut vaivata heitä.
Paitsi yhden kerran kun olin 4-vuotias.
Olin silloin äidin kanssa kauppareissulla Elannon tavaratalossa Helsingin Hakaniemessä.
Äiti lähti tekemään ostoksia ja minä jäin leluosastolle.
Siellä oli punainen polkuauto. Sitä ei saanut kokeilla.
Kokeilin sitä.
Rakastuin siihen.
Tai ei, se on vähättelevästi sanottu.
Kukaan ei ole koskaan halunnut mitään niin paljon kuin minä halusin tuota polkuautoa.
Kun äiti tuli, ilmoitin että otamme tuon. Äiti selitti että meillä ei ole rahaa siihen ja että minun ja veljieni vanha polkuauto toimii vielä.
Menetin malttini täysin. Itkin, potkin, raivosin.
Äiti yllättyi. En ollut koskaan tehnyt niin.
Hän ei saanut minua rauhoittumaan joten nosti minut rimpuilevana käätynä kainaloonsa. Huusin ja rimpuilin kun äiti raahasi minut ja kauppakassit hikisenä läpi tavaratalon.
Vasta kun olimme torilla, raivo kääntyi pettyneeksi nyyhkytykseksi.
En koskaan enää järjestänyt vastaavaa kohtausta.
Myöhempinä vuosina äiti kysyi tapauksesta mutta en halunnut muistella sitä.
Uskon, että loin tapahtuneen perusteella seuraavan uskomuksen:
“Jos maailma ei voi tyydyttää kaikkein syvimpiä halujani, minun pitää lakata odottamasta sellaista ja tyytyä vähempään.”
Opettelin tyytymään.
Vaikka pienestä pitäen rakastin musiikin tekemistä, en uskaltanut kuvitellakaan sitä urana. Se oli muita varten.
Mutta haluissa ja unelmissa on se hassu juttu että niiden toteuttamattomuudella on hintansa.
C. G. Jung sanoi, että laiminlyöty unelma tulee veitsi kädessä takaisin vaatimaan omaansa. Minun elämäni se kaiversi vähitellen sisältä ontoksi.
Vasta isän kuoleman ja avioeron käynnistämä keski-iän kriisi pakotti minut näkemään että rikon itseäni vastaan ellen ota unelmaani vakavasti.
Oli aika vaihtaa vanha uskomus uuteen:
“Jos maailma ei voi tyydyttää kaikkein syvimpiä halujani, minun pitää lakata odottamasta sellaista ja tyytyä vähempään.”
“Minulla on lupa haluta ja lupa tavoitella unelmaani – sitä että saisin tehdä työkseni musiikkia jonka äärellä ihmiset voivat pysähtyä ja kohdata omat tunteensa.”
Siitä uskomuksesta alkoi paraneminen.
ARTISTI PÄHKINÄNKUORESSA
Moi, olen Jarkko Meretniemi, vuosimallia 1976 Helsingistä.
Musiikki on ollut elämässäni pienestä pitäen.
Vaikka äitini oli liikunnanopettaja, lapsuudessani liikuntaakin tärkeämpi asia hänelle oli musiikki. Sillä siihen liittyi pieni tragedia.
Isoäitini oli intohimoinen kuoroharrastaja, mutta joutui elämänsä viime vuosina luopumaan siitä, koska hänen uusi miehensä ei hyväksynyt sitä.
Luulen, että musiikki on aina edustanut äidilleni vapautta ilmaista itseä, ja siksi hän halusi, että minä ja veljeni löytäisimme sen myös.
Äiti kärräsi minua kuoroon ja sellotunneille monta kertaa viikossa.
Vaikka en edelleenkään osaa lukea kunnolla nuottia, Bach syöpyi noina vuosina alitajuntaani ja pulpahtelee välillä sävellyksiini (kuten Kekkilän mainosbiisissä Green Haven).
Kun nuoruuden harrastukset jäivät, yritin painaa musiikin taka-alalle ja opetella yhteiskunnan tavoille. Mutta kaikki muu on aina tuntunut vähän väärältä.
Vaikka tein ensimmäiset popbiisini 14-vuotiaana, vei yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin kirjoittamani laulut alkoivat päätyä artistien levyille asti. (Ensimmäinen oli Laura Voutilaisen Viimeinen rakkauslaulu.)
Nyt on nälkä tehdä musiikkia itselle. Katsotaan, miten siinä käy.