Itsestään oppii eniten silloin kun saa elämältä turpaan

Ikävuodet 36-46 ovat olleet elämäni raskainta aikaa.

Siihen on mahtunut monta mullistusta.

Isän kuolema. Avioero. Vuoroviikkovanhemmuus. Loikka hapuilevaksi yrittäjäksi. Uuden suhteen vuosia kestäneet kipuilut. Uusperhearki, jossa kahden perheen tavat törmäävät yhteen niin että sattuu.

Mutta samalla aika on ollut myös elämäni antoisinta.

Ilman pohjakosketuksia ja vaikeuksia en olisi se ihminen, joka tänään olen.

Vaikka turpaansaaminen ei tunnu kivalta, se pakottaa pysähtymään itsen ääreen.

Näyttää siltä, että vastoinkäymiset ovat tärkein työkalu itsensä tutkimiseksi. Ilman niitä ihminen ei hahmota, missä omat rajat menevät, eikä voi kasvaa rajojaan suuremmaksi.

Nimittäin silloin kun asiat sujuvat ja on hyvä mieli, ei ole syytä kyseenalaistaa omaa toimintaa, koska lopputulos tuntuu hyvältä. Silloin haluan lisää samaa.

Mutta kun tilanteet nostavat minussa negatiivisia tunteita, tekee mieli päästä eroon niiden aiheuttamasta epämukavuudesta.

Tällöin vaihtoehtoja on kaksi: voin joko vältellä hankalia tilanteita, jolloin välttely eli pelko alkaa ohjata elämäni ratkaisuja sen sijaan, että tekisin mitä todella haluan.

Tai sitten voin hyödyntää tilanteita tutkiakseni, miksi ne herättävät minussa sellaisia tunteita. Kun tutkin reagoimiseni syitä, alan saada kiinni siitä, millaiset käyttäytymismallit minua ohjaavat.

Kun opin olemaan samastumatta ikävien tilanteiden herättämiin tunteisiin, voin valita, miten suhtaudun tilanteeseen sen sijaan että reagoisin eli olisin yhtäkuin tunnereaktioni. Toisin sanoen vapaudun tunteiden vallasta minuun.

Sitten minun ei enää tarvitse valita tilanteita pelon vaan halun perusteella ja olen vapaa tekemään mitä vain.

Ehkä.