Kuolleen isäni outo uskomus – ja miten vapauduin siitä
Isä takana, isoveli Karri keskellä ja minä edessä. Selvästi tiesin, mitä pitää tehdä kun joku ottaa kuvaa.
Yhdeksän vuotta sitten kuolleella isälläni oli outo uskomus.
Jos esittelin hänelle tekemisiäni – vaikka runon, kirjankannen tai biisin – hän saattoi sanoa että ”onpa kaunis”.
Mutta heti perään hän kysyi että ”onko tämä tehty oppikirjan mukaan”.
Hän ei arvostellut vaan tarkisti, että olihan asian laita näin.
Isäni uskoi, että on olemassa kosminen oppikirja, joka kätkee reseptin kaikkiin asioihin.
Kasvoin uskoen, että joka asiaan on oikea tapa tehdä se.
Tämä ajatus aiheutti minussa epävarmuutta ja pelkoa vuosikymmenten ajan.
Moni juttu jäi kokeilematta koska en tiennyt etukäteen mitä olin tekemässä ja siksi pidin epätodennäköisenä että osuisin arvailemalla oikeaan.
Kunnes pari vuotta sitten sain oivalluksen.
Kirjoitin tuolloin viikottain biisejä eri tuottajien ja artistien kanssa.
Noissa sessioissa jahdattiin hittejä, jotka soisivat radiossa.
Kollegani olivat alansa huippuja ja onnistuneet tekemään lukuisia hittejä, joten uskoin hittibiisin salaisen reseptin olemassaoloon, vaikken tiennyt mikä se oli.
Siksi arvuuttelin usein tekstin ja melodian ääressä että mistä radiokuulijat mahtaisivat tykätä.
Oliko runollinen sana parempi kuin arkinen? Oliko rytminen ja toisteinen melodia parempi kuin eeppinen ja kaunis?
Siksi olin sessioissa usein levoton. Koin olevani tuuliajolla ja pelkäsin että epäammattimaisuuteni huomataan.
Mutta koska halusin tulla paremmaksi kirjoittajaksi, aloin tutkia miten kollegani navigoivat uutta biisiä tehdessään.
Vaikka en päässyt heidän päänsä sisään, huomasin että he sanoivat usein:
”Tuo tuntuu hyvältä.”
”Tuo ei tunnu hyvältä.”
Tarpeeksi monta sessiota havainnoituani asia kirkastui minulle.
He luottivat omaan fiilikseensä.
Kosmista oppikirjaa biisien kirjoittamiseen ei ollut.
Oli vain oma kokemus siitä, että jokin tuntuu hyvältä.
Kun se tuntuu minusta hyvältä, on todennäköistä että se tuntuu muistakin ihmisistä hyvältä.
Tämä johti ajatukseen tunneseismografista. (Seismografi on laite, jolla mitataan maanjäristysten voimakkuutta.)
Mitä jos minä voisin olla tunneseismografi, joka arvioi kaiken tunteidensa kautta.
Niin rupesin treenaamaan herkkyyttäni.
Aloin kysyä, tuntuuko tämä hyvältä.
Jos ei tuntunut, tviikkasin biisiä kunnes tuntui.
Vähitellen kysymys vuoti muuhunkin elämään.
Huomasin että jos olen kertomassa valkoista valhetta, se ei tunnu hyvältä vaikka pelastaisikin minut hetkellisesti pulasta.
Sen sijaan rehellisyys tuntuu, vaikka aiheuttaisikin pintatasolla kiusaantuneisuuden tunteen.
Tajusin että kun teen niin kuin sydäntasolla hyvältä tuntuu, teen oikein.
Aina en onnistu kuuntelemaan itseäni. Mutta useimmiten tiedostan mokani jälkikäteen.
On ollut huojentavaa löytää kompassi jonka mukaan suunnistaa.
Hyvästi kosminen oppikirja, tervetuloa oman sydämen ääni.